”Tiedätkö, miten luku- ja kirjoitustaidottomat ihmiset
allekirjoittavat?”
Hämmennyn kysymyksestä. Allekirjoittavat? Siis oman nimensä?
Sekunnissa mieleeni välähtää kuva entiseltä työpaikaltani
päiväkodista. Istun 4-vuotiaan lapsen vieressä ja seuraan silmä tarkkana hänen
kynänsä liikettä paperilla. Pyydän häntä kirjoittamaan oman nimensä. Hatarasti
ja vähän vinksin vonksin, mutta nimi muodostuu kaikkine kirjaimineen ja oikeaan
järjestykseen paperille. Kiinnitän huomioni lapsen kynäotteeseen. Hän myös
vaihtaa kättä, kun pyydän häntä piirtämään ympyrän. Myöhemmin, lapsen ollessa
ulkona, kirjoitan hänen 4-vuotis neuvolatarkastusta varten raporttia päiväkodin
puolesta. Klikkaan kohtaan ’Huolenaiheita’: ”Kätisyys ei ole vielä vakiintunut.
Kynäotetta harjoitellaan."
Palaan hämmentyneenä kysymykseen, ”Anteeksi kuinka?”
Hän toistaa kysymyksensä, hieman huvittunut ilme
kasvoillaan.
Aivoni raksuttavat. Puumerkki? Olen joskus kuullut
puumerkistä. Eli joskus aikanaan ihmiset Suomessa piirsivät puumerkin
paperille, kun eivät osanneet kirjoittaa. Vastaukseni hapuilee, mutta en keksi
parempaakaan.
”Piirtävätkö he jonkin kuvion?”
Hän nauraa. ”Ei.”
Hän nostaa peukalonsa ja painaa sillä
ilmaan.
”Peukalolla. He antavat sormenjäljen.”
Ja taikaisin muistoon päiväkodista. Kerron äidille
tehtävistä, joita teimme lapsen kanssa tänään. Kehoitan heitä harjoittamaan
kynäotetta myös kotona. Äiti nyökyttelee, hyvä hyvä, täytyykin tosiaan
harjoitella.
Kaukana, toisessa maassa, äiti sanoo lapselleen, että pidä huoli vain itsestäsi. Se ei
ole piittaamattomuutta, se on rakkautta. Se on keino selvitä, ihmisiä on
yksinkertaisesti vain niin paljon, että kaikesta taistellaan. Kun tapaat uuden
ihmisen, älä avaa liikaa, älä näytä heikkoutta. Et voi tietää, käyttääkö hän
sinua hyväkseen. Varo, pidä puolesi. Jokainen tekee niin tahollaan. Jos sinulla on hyvä ammatti, auto ja rahaa, ei syytä huoleen. Hienojen autojen seassa köpöttelee aasi kärryä vetäen.
Kävelepä kadulla tai kauppakeskuksessa, Suomessa. Saako
vastaantulija toimeentulotukea? Elääkö hän kenties opintolainalla vai
vanhempien rahoilla? Missä hän asuu? Miltä hänen kotinsa näyttää? Et tiedä
heistä mitään. Et näe, onko supermarketin parkkipaikalla mersu vai aasikärry.
Näen edelleen silmissäni hänen peukalonsa painavan ilmaa.
Miten kaukana minä olenkaan, miten vähän meitä Suomessa onkaan, miten ihmiset
auttavat toisiaan, koska meitä on vain niin vähän. Meidän ei tarvitse taistella
elämästä, resursseista, mistään. Noin 7-10-vuotiaana voit lukea tämän tekstin,
vaikka olisit Suomen köyhin ihminen.
Mietin peukaloani. Kultalusikka suussani maistuu kovin epäreilulta.
